Ilmajoen kolmiopisteiden myöhemmistä vaiheista
Jorma Jokela, Maanmittauslaitoksen Paikkatietokeskus FGI
Rannanmäen mittauspiste 1988.
Yhden ensimmäisistä kenttätyömatkoistani tein nuorena diplomi-insinöörinä Ilmajoelle silloisen Geodeettisen laitoksen palveluksessa kesällä 1988.
Tarkoituksena oli ensin kenttäperusviivojen pisteiden ja myöhempinä vuosina lähes kaikkien 1. lk kolmiopisteiden silloisen nykytilanteen selvittäminen. Mittasin noin 15 vuoden aikana yli 300 pisteellä ympäri Suomea.
Geodeettinen laitos valitsi parhaat pisteet (sijainti kalliossa, hyvä näkyvyys satelliittipaikannukseen) uuteen koko Suomen kattavaan sadan pisteen EUREF-mittaukseen, joka toteutettiin vuosina 1996–1997 geodeettisin GPS-mittauksin ja joka osaltaan korvaa nyt kolmioverkon. Pässilänvuorikin on nykyään EUREF-piste eli seuraavaksi ylintä luokkaa heti jatkuvasti rekisteröivien kiinteiden GNSS-asemien FinnRef-verkon jälkeen.
Kenttätyöni tuloksena Ilmajoen kenttäperusviiva joutui vuonna 1988 erityishuomion kohteeksi, sillä se osoittautui parhaiten soveltuvaksi uudelleen mittaukseen tarkimmalla elektronisella etäisyysmittarilla (silloin Kern Mekometer ME3000). Viivan päätepisteet tai niiden varamerkit ovat kalliossa ja maasto on avointa.
Ottaen huomioon vuoden 1930 invarlankamittauksen ja uuden elektronisen etäisyydenmittauksen suurin piirtein yhtä hyvä tarkkuus, pidettiin mahdollisena että maankuoren mahdollinen vaakasuora liike saataisiin näkyviin n. 60 vuoden välein tehdyin mittauksin.
Osallistuin mittauksiin, mutta vanha etäisyysmittari veteli jo viimeisiään ja välipisteiden käyttö heikensi tarkkuutta eikä mittauksesta ole julkaistu mitään.
Oletus maankuoren vaakasuorista liikkeistä on sittemmin mm. edellä mainittujen FinnRef-asemien keräämien aikasarjojen avulla osoitettu todeksi. Vaakasuora liike on kyllä paljon pienempää (luokkaa 1 mm vuodessa) kuin jääkauden jälkeinen pystysuora liike eli Fennoskandian maannousu (Perämeren rannikolla jopa 9 mm vuodessa).
Oksivuoren torni vuoden 1988 kunnossaan.
Mansikkakylän piste 1988.